Olen syntynyt vuonna 1938 Kemissä, ”punaisessa kaupungissa”. Vierailuni tuossa pienessä pohjoisessa kaupungissa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä olin vain vähän yli vuoden ikäinen kun siirryin vanhempieni mukana isäukon synnyinseuduille Pohjois-Savoon, Lapinlahden seutuville. Opin ensimmäisenä kotimaisena kielenäni leveän Savon murteen, joka taitaa vieläkin ajoittain vilahdella puheessani, vaikka sitä on koulunkäymisellä ja sivistystä päähän pänttäämällä yritetty hangata pois. ”Liiallisella koulun käyttämisellä on pilattu hyvä työmies”, kuten kansanomainen sanonta kuuluu.

Sota-aikaan osunut Savon vierailuni jäi sekin lyhyeksi . Muistikuvani tuolta ajalta ovat katkelmallisia. Jossakin Aisomäessä muistan nähneeni aitauksessa hevosia, jotka nousivat takajaloilleen ja minä pelkäsin niitä. Peltosalmella painuimme ilmahälytyksen aikana lepikkoon ja siellä piti olla aivan hiljaa. Nerkoolla sijaitsevan kotimökkimme pihalla muistan odottaneeni ja toivoneeni, että viereisen maantien mutkaan ilmestyisi isäukkoni, tuo pitkänhuiskea sotilaan asussa kävelevä mies, ja tulisi tietä pitkin taas kotiin. Vihdoin hän sitten tulikin eikä enää lähtenyt ja niin me olimme kaikki taas yhdessä

Olin viisivuotias kun perheemme muutti leveämmän leivän toivossa etelää kohti, nyt Jyväskylän tuntumaan. Vietin lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni Vaajakosken teollisessa yhdyskunnassa. Jonkinlainen saavutus omalta osaltani oli, että työläisperheen jäsenenä pääsin oppilaaksi paikalliseen keskikouluun joka sittemmin muuttui yliopistoon johtavaksi oppikouluksi. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1958. Armeijan käytyäni muutin Helsinkiin, jossa aloitin opiskeluni yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Valmistuin valtiotieteen kandidaatiksi 1964, lisensiaatiksi 1972 ja tohtoriksi 1978.

Työurani oli lyhykäisyydessään sellainen, että yliopistosta valmistuttuani työskentelin verovirastossa tarkastajana 1960-luvun puolivälistä 70-luvun alkuun. Suoritettuani työn ohessa lisensiaattitutkintoni, sain pariksi vuodeksi Suomen Akatemian myöntämän tutkimusassistentin toimen väitöskirjatyöni valmistelua varten. Vuoden 1976 alussa minut kutsuttiin Metallityöväen Liiton sosiaali- ja työsuojeluosaston osastosihteeriksi (osastopäälliköksi) liiton keskustoimistoon. Sieltä siirryin vuonna 1980 Kansaneläkelaitokseen sosiaaliturvan tutkimuslaitokselle, missä toimin tutkijana ja viimeiset vuodet erikoistutkijana vuoteen 2003, jolloin jäin eläkkeelle.

Toimin ammattiyhdistysaktiivina senkin jälkeen kun siirryin Metallista Kelaan. Kelassa olin pitkään mm. YT-valtuutettuna kahdella suurehkolla osastolla. YT-tehtävät ”häiritsivät” jossakin määrin tutkijan tehtävääni (vai oliko se päinvastoin?), mutta ammattiyhdistystehtävissä sain paljon lisätietoa ja kokemusta työelämän kiemuroista ja nyt Kelassa myös toimihenkilöiden touhuista kun aikaisemmin olin toiminut teollisuustyöväen parissa.

Tutkijauraani liittyvästä tutkimustoiminnasta voin mainita seuraavia julkaisuja:

Pro gradu-työni (1964) käsitteli sosialistisia puolueita Yhdysvalloissa.

Lisensiaattityöni nimi oli ”Sosiaaliturvapolitiikan vaikuttimet, perustelut ja kehityssuunnat marxilaisen yhteiskuntateorian valossa” (1971).

Väitöskirjatyö: ”Piirteitä työväenluokan asemasta kapitalismissa” (1978).

Suomalaisen eläketurvan sosiaalipoliittiset perusteet (yhdessä Pauli Niemelän kanssa). Kansaneläkelaitos 1983.

Työnarvoteorioiden tausta (Tutkijaliitto 1985).

Sosiaaliturvapolitiikan teoria eri aikakausina (Kansaneläkelaitos 1988, 1996).

The Social Dimension as a Part of the European Integration Process (The Social Insurance Institution, 1995).

Työttömyys ja työttömyysturva (Kansaneläkelaitos 1998).

Syrjäytyminen – Syrjäyttäminen (TA-Tieto Oy, 2005).

Olen lisäksi kirjoittanut useita marxismin teoriaa koskevia artikkeleita, joita on vuosien mittaan julkaistu marxismia käsittelevissä kokoomateoksissa. Viimeisin tämän tyyppinen kirjoitukseni ”Talouden tsunami ja sosialismi” on juuri ilmestynyt kirjassa ”Nykyinen kriisi ja Marx” (TA-Tieto Oy, 2009).

Erillisenä vihkosena vuonna 2008 julkaistu laaja artikkelini ”Vieraantunut ja luovutettu työ” (julkaisija Demokraattinen Sivistysliitto) on luettavissa tässä blogissani ”Marxilaisuus”-osiossa.

Olen myös kirjoittanut suurehkon määrän yhteiskunta- ja sosiaalipoliittisia sanomalehtiartikkeleita lähinnä työväenlehtiin, aluksi Kansan Uutisiin, nyttemmin jo parinkymmenen vuoden ajan Tiedonantajaan. Olen myös melko innokas mielipidekirjoittaja ja mielipiteitäni on vuosien ja vuosikymmenten aikana ilmestynyt myös Helsingin Sanomien mielipidesivulla.

Olen toiminut Demokraattisen Sivistysliiton (DSL) puheenjohtajana yhtäjaksoisesti parikymmentä vuotta (lieneekö hyvä vaiko paha ettei miestä vielä ole vaihdettu siihen tehtävään). Sivistykseen ja tutkimukseen liittyvät asiat kiinnostavat minua joka tapauksessa melkoisesti. Kaunokirjallisuuden osalta joudun valittamaan samaa asiaa kuin niin monet muutkin eli ajan puutetta. Jossakin vaiheessa aloin lukea lähes yksinomaan runoja ja runoteoksia. Proosateosten lukeminen tuppasi jäämään kesken, sen sijaan jokaisen runon läpilukeminen toi tyydytyksen tunteen siitä, että jotakin oli saanut suoritetuksi loppuun.

Suomalaisen runouden kaksi kärkinimeä ovat mielestäni Eino Leino ja Pentti Saarikoski. Molempien ajattelun terävyyttä on pakko ihailla. Tällä istumalla muistan Saarikosken sanoneen jossakin runossaan jotenkin siten, että ”Täällä tehdään kaikki voitava / että saataisiin ihminen kaipaamaan täältä pois”.

Tuossa säkeessä on kiteytetty äärimmäisen lyhyesti ihmisen vieraantuminen toisesta ihmisestä (teema jota Karl Marx käsitteli erityisesti nuoruuden teoksissaan) ajateltiinpa nykyhetkellä vaikkapa koulu- ja työpaikkakiusaamista dramaattisine seurauksineen (kouluampumiset) tai vanhusten kohtelussa ilmenevää epäinhimillisyyttä. ”…kaikki voitava, että saataisiin ihminen kaipaamaan täältä pois” – laittamattomasti sanottu.

Musiikin kuuntelu kiinnostaa meikäläistä varmaankin saman verran kuin keskiverto suomalaista. Klassinen musiikki tunkeutui ensimmäisen kerran voimakkaammin tietoisuuteeni syksyisenä päivänä oppikoulun kahdeksannella luokalla kun kuuntelimme luokkahuoneessa keskusradiosta välitettyä Sibeliuksen musiikkia. Eräs jakso siitä koski musiikkia Shakespearen näytelmään ”Myrsky” ja äkkiä siinä pulpetissa istuessani tajusin, että myrsky valitti ja vinkui meidän luokkahuoneessamme. Ymmärsin tuolloin, että musiikilla, siis muullakin kuin ”Lauantain toivotuilla levyillä” voi ilmaista asioita, jopa aivan konkreettisia sellaisia.

Edellä mainitun tilaisuuden päätteeksi luokanvalvojamme Hilkka Hakala sanoi meille kyyneleet silmissä, että ”muistakaa sitten aina, että te olitte silloin kahdeksannella”. No minä ainakin olen tähän saakka muistanut, että Sibelius kuoli tuolloin syksyllä 1957, jolloin me olimme oppikoulun kahdeksannella luokalla eli abiturientteja.

Sibelius ei kuitenkaan jostain syystä kuulu suosikkisäveltäjieni aivan terävimpään kärkeen. Ehdoton säveltäjäsuosikkini on Beethoven. Hänen sinfonioitaan voisi vaikka syömättä kuunnella kuinka pitkään tahansa, mutta rajansa kaikella. Beethovenin jälkeen suosikeistani seuraavaksi taitaa nousta Tsaikovski, sitten Mozart…

Kun edellä viittasin Lauantain toivottuihin levyihin, en tehnyt sitä aliarvioivassa mielessä. Päinvastoin. Nuo levyt olivat sodan jälkeen ainakin työläisperheissä työviikon päätteeksi monille mielialan nostattajia ja jopa toivon herättäjiä. Yhä vieläkin ne nostattavat ikääntyneemmissä ikäluokissa nostalgisia muistoja. Niinpä ”Hiljainen kylätie” muistuttaa meitä ajoista, jolloin jätimme usein kaihoisin mielin kotikylämme taaksemme (monessa tapauksessa lopullisesti) ja siirryimme muuttovirran mukana kohti suurempia asutuskeskuksia ja kohti ”suurta maailmaa”. Eikö se ole jotenkin sydäntä koskettavaa kun Metro-tytöt laulavat, että ”Se oli silloin mutta nyt/ sydämes’ lienee kylmennyt/ kylätie on hiljainen/ niin hiljainen”.

Urheilua ja liikuntaa

Urheiluun sain kipinän pienestä pitäen ja liikunta ja urheilu ovat lähes aina kuuluneet elämäntapaani, vaikka en ole koskaan kohonnut tällä alalla varsinaisesti huippu-urheilun tasolle. Paitsi mitä nyt ehkä aivan viime aikoina vähän sinne päin, mutta palataan siihen vähän tuonnempana.

Pidän itseäni eräänlaisena kunto- ja kilpaurheilijan välimuotona joskin kilpailuvietti on usein tunkeutunut etusijalle. Liityin TUL:n seuraan Vaajakosken Kuohuun virallisesti olympiavuonna 1952. Seurassa harrastettiin 1940- ja 50-luvuilla lähinnä kahta urheilulajia jalkapalloa ja painia. Minä ryhdyin harjoittelemaan molempia ja painissa parhaaksi saavutuksekseni muodostui kolmas sija eli pronssimitali TUL:n juniorien (alle 21-vuotiaiden) yleisvaltakunnallisissa mestaruuspaineissa sarjassa 73 kg Seinäjoella vuonna 1958.

Painiharrastukseni kuitenkin päättyi kun välittömästi armeijan jälkeen oli vuorossa muutto Helsinkiin opiskelemaan ja opiskelukiireet veivät joksikin aikaa kokonaan ”maalaispojan” huomion. Osakuntamme alakerrassa sijaitsi Ville Aroniemen kuntokoulu ja Ville antoi meille opiskelijoille mahdollisuuden ilmaiseen harjoitteluun iltaisin kello 20 jälkeen. Edistyin puntin kolistelussa nopeasti ja seuraavan kahden vuoden aikana saavutin painonnoston akateemisissa mestaruuskilpailuissa hopeaa ja pronssia. Tulokseni vuoden 1961 kisoissa oli punnerrus 102.5 kg, tempaus 90 ja työntö 120 kg eli yhteistulos 312.5 kg sarjassa 82.5 kiloa. Tulokset olivat tuohon aikaan sellaista piirikunnallista tasoa ja lähes omin päin harjoitellen saavutettuina ihan mukiinmeneviä, mutta sitten jatkossa en mennyt enää mihinkään painonnostoseuraan enkä suunnitelmallisen valmennuksen pariin, mikä kuitenkin olisi ollut tulosten parantamisen edellytys.

Joskus 1970-luvun alussa aloin harrastaa kestävyysjuoksulenkkejä ja menin vähitellen mukaan yleiseen hölkkävillitykseen. Aloin käydä hölkkäkilpailuissa ja sitä menoa kestikin sitten yhteensä lähes 30 vuotta eli 2000-luvun kynnykselle saakka. Osallistuin lukemattomiin kilpailuihin ja kotimme nurkista löytyy edelleen kasoittain palkinnoksi saatua metallia. Osallistuin mm. kaksi kertaa työpaikkani Kansaneläkelaitoksen ydinjoukkueessa Suomi- juoksuun Utsjoelta Helsinkiin. Eräs suosikkimatkoistani oli syksyisin järjestettävä 20 kilometrin pääkaupunkijuoksu Pirkkolassa. Osallistuin noihin juoksuihin vasta melko iäkkäänä. Paras tulokseni syntyi vuonna 1987 (49-vuotiaaana) ajalla 1.21.20, siis tuollaista niukasti yli neljän minuutin kilometrivauhtia.

Vaikka juoksin paljon 10-20 kilometrin matkoja, niin maratonin juoksin vain kaksi kertaa (molemmat olivat Helsinki cityjä) ja nekin vasta ”vanhoilla päivilläni”. Minusta yli 40 kilometrin juoksumatkat ovat liian pitkiä jalkojen rasittumista ajatellen ja vältin niitä. Vuonna 1990 (52-vuotiaana) taitoin Helsinki Cityn ajassa 3.17.07.

Kuulantyöntöön

2000-luvulle tultaessa olin jotenkin saanut juoksemisesta tarpeekseni ja aloin miettiä, mitenkähän nuoruudessa harrastamani kuulantyöntö sujuisi veteraaniurheilijoiden parissa. Kuulantyönnöstä ensin muutama sana taustaksi.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kotipaikkakunnalla Jyväskylän kupeessa yleisurheilun harjoittaminen oli aika heikoissa kantimissa. Kuten edellä totesin paikkakunnan pääurheilulajit olivat paini ja jalkapallo. Meidän nuorten poikien oli vaikeaa ja miltei mahdotonta saada käyttöömme kunnon kuulaa, kiekkoa tai keihästä. Jouduimme tyytymään kirjaimellisesti leppäkeihäisiin ja romukasoista löytyneisiin rautamurikoihin, joita heittelimme ja työntelimme takapihoilla ja milloin missäkin. Muistan vieläkin mielessäni sen kartiomuotoisen rautamötikan, jota kavereiden kanssa työntelimme useina kesinä kotitalomme takapihalla.

Jostakin löytyi sitten vihdoin kunnon 5.4 kilon kuulakin ja se lähti kädestäni sen verran mukavasti, että juuri ennen armeijaa 20-vuotiaana pukkasin sitä niukasti yli 15 metriä. Se oli silloisen taulukon mukaan nuorten A-luokan tulos. Nuoruuteni lähes ainoaksi ”viralliseksi” kuulakilpailuksi jäi sitten Helsinkiin muutettuani Pakilan Visan ja Tapanilan Tarmon välinen seuraottelu, jossa vesisateessa pukkasin voittotulokseksi miesten (7.2 kg) kuulaa 12.84 metriä syksyllä 1959. Harjoituksissa kuula lensi parhaimmillaan noin 13.40.

Kuulaharrastus päättyi osaltani sitten jokseenkin nopeasti…kunnes noin 40 vuotta myöhemmin selailin veteraaniurheiluliiton lehteä ja päätin kokeilla onneani veteraanien kisoissa. Lyhyehkön harjoittelun jälkeen osallistuin veteraanien SM-kisoihin 65-vuotisten sarjassa Jyväskylässä vuonna 2003. Sijoituin viidenneksi. Sen jälkeen alkoi osaltani säännöllinen osallistuminen veteraanikisoihin niin kansallisella kuin SM-tasolla. Parhaan tähänastisen tulokseni SM-tasolla saavutin 70-vuotisten sarjassa vuoden 2008 SM-hallikisoissa Tampereen Pirkkahallissa vuonna 2008. Viimeisellä työnnölläni siirryin siihenastiselta neljänneltä sijalta kolmannelle eli pronssille tuloksella 11.92 (4 kg:n kuula). Kisaan osallistui sarjassani 16 veteraanimörssäriä.

Kuluvan vuoden (2009) SM-kesäkisoissa Jyväskylässä sijoituin viidenneksi (mukana 11 työntäjää). Sitten seuraa oikeastaan sokeri pohjalla. Noin kuukausi SM-kisojen jälkeen Suomessa järjestettiin veteraanien suurtapahtuma eli veteraanien maailmanmestaruuskilpailut heinä- elokuun vaihteessa 2009 Lahdessa. Kilpailuun osallistui lähes 5000 veteraaniurheilijaa 90 maasta. Veteraanikisoissa kilpaillaan sarjoittain viiden vuoden välein alkaen 35 vuotta täyttäneistä ylöspäin. Kisojen vanhin osanottaja itävaltalainen Alfred Proksch työnsi 100-vuotiaiden sarjassa (ainoa osanottaja) kuulaa 2.84 metriä.

Minäkin päätin osallistua MM-kisoihin 70-vuotiaiden sarjassa. Ensi kertaa elämässäni puin ylleni Suomen sinivalkoisen edustuspaidan. Kilpailuun osallistui sarjassani 19 työntäjää. 30.7.09 järjestetyistä karsintakilpailuista pääsi jatkoon eli finaaliin 12 parasta työntäjää. Minä sijoitun karsinnan kymmenenneksi ja menin jatkoon. Finaali järjestettiin lauantaina elokuun 1. päivänä Lahden stadionilla. Mukana sarjassamme oli neljä saksalaista, kolme suomalaista, sekä yksi edustaja Itävallasta, Etelä-Afrikasta, Norjasta, Japanista ja Tsekistä.

Minä jäin 11. sijalle. Saksalainen ja itävaltalainen hirmutyöntäjä työnsivät tasatuloksella lähelle 15 metrin rajaa. Kuudennesta sijasta (12.60 m) alaspäin alettiin olla jokseenkin inhimillisellä tasolla. Minua jäi harmittamaan vain se, että en onnistunut ylittämään 12 metrin rajaa (minkä olin juuri tehnyt edeltäneissä SM-kisoissa), jolloin olisin ohittanut edelläni tasatuloksella (11.98) olleet saksalaisen ja japanilaisen työntäjän. Nyt jäin heistä 25 sentin päähän.

Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen saavutukseeni. Se oli varmaankin tähänastisen kilpailu- ja liikuntaurani paras saavutus. Kilpailijoiden kesken vallitsi hieno tunnelma, sää oli koko ajan aurinkoinen, finaalissa oli hieman juhlallistakin kuulla kuuluttajan luettelevan nimiä… Seppo Ruotsalainen Suomi, Finland. Finaaliin pääsy MM-tasolla ei veteraaneissakaan ole helppoa. Sen sai kokea noissa samoissa kisoissa mm. kansanedustaja ja seiväshypyn Montrealin (1976) olympiakisojen hopeamitalimies Antti Kalliomäki, joka ei sarjassaan onnistunut ylittämään aloituskorkeutta. Moni muukin entinen kova nimi karsiutui niin seipäässä kuin muissakin lajeissa.

Mutta se siitä. Mieleeni tulee, että ihmiselämä on täynnä yrityksiä, ylityksiä ja alituksia. Välillä mennään reilusti, sitten taas hipomalla yli, toisinaan rima värisee ja putoaa ja joskus mennään riman ali. Minä menin aikoinaan (v. 1977) marxilaista väitöskirjaani puolustaessani vaativan ja hankalan professorituomariston silmien edessä rimaa hipoen yli, mutta ehkäpä rima oli normaaliin tasoon verrattuna asetettu melkoisen korkealle. Nyt 32 vuotta myöhemmin menin kuulantyönnössä rimaa hipomatta veteraanien MM-finaaliin, siis MM-finaaliin kuitenkin.

Joonas Sillanpää-niminen maisteri on jokin aika sitten kirja-arvosteluja koskevassa blogissaan nimitellyt 32 vuotta sitten ilmestynyttä väitöskirjaani kohteliaasti ”sonnaksi” ja ”pseudotieteelliseksi potaskaksi”. En voi oikeastaan sanoa muuta kuin että hän on ”heitoillaan” suorittanut melkoisen riman alituksen. Urheilutermein ilmaistuna epäurheilijamaista käytöstä Sillanpään taholta (väitöskirjaani ja muihinkin opintoihini aikoinaan liittyneistä väännöistä olen kertonut enemmän tämän blogini Marxilaisuus-osiossa otsikolla ”Puolustin marxilaista teoriaa”).


Urheilusta mallia politiikkaan

Urheilua ja politiikkaa seuratessani ja harrastaessani en ole välttynyt mielessäni vertailemasta noita kahta inhimillisen (ja välillä epäinhimillisen) toiminnan aluetta ja niillä vallitsevia käytäntöjä toisiinsa. Mieleeni tulee nyt tuokiokuva kaukaiselta ajalta.

Joskus 1950-luvulla Vaajakosken urheilutalossa järjestettyihin painikilpailuihin oli siinä määrin runsas osanotto, että painit päätettiin ajan säästämiseksi viedä läpi kahdella painimatolla. Toinen molski sijaitsi normaaliin tapaan katsomon edessä salin puolella kun taas toisena ottelupaikkana oli alakerrassa sijaitseva harjoitussalin painimatto. Harjoitussaliin ei yleisöllä ollut pääsyä eikä sinne ollut näköyhteyttä pääareenalta käsin.

Muistan kun me katsomossa seurasimme jotakin kahden kookkaan miehen välistä hikistä matsia, josta ei tahtonut tulla mitään valmista. Samanaikaisesti kuuluttaja piti yleisöä ajan tasalla myös alakerran tapahtumista ja kertoi, että joku painija oli siellä selättänyt vastustajansa yllättävän nopeasti. Silmiemme edessä ylhäällä jatkui kahden hikisen miehen tapahtumaköyhä vääntö, toisiinsa nojaaminen ja toinen toisensa tuuppiminen. kuuluttaja kertoi kohta jälleen, että alakerrassa painija oli selättänyt vastustajansa. Saman yksitoikkoisen näytelmän jatkuessa edessämme (painiaika oli siihen aikaan vielä niinkin pitkä kuin 15 minuuttia) kuuluttaja ehti kertoa jo kolmannesta alakerrassa tapahtuneesta selätyksestä. Siinä vaiheessa katsomosta kuului kovaääninen ehdotus, että ”eiköhän lähdetä sinne alakertaan”!

Miksi kerron tuosta etäisestä tapahtumasta tässä ja nyt? Siksi että nyt (vuonna 2009) minusta Suomen työväenliike on jotenkin verrattavissa toiseen noista pääareenalla toisiinsa nojailevista ja toisistaan silloin tällöin otetta hapuilevista painijoista. Katsoja ei oikein saa selvää kumpi heistä on kumpi. Kumpi vai kampi. En oikein hirviä edes sanoa ääneen, että toinen ottelijoista muistuttaa P. Lipposta, mutta valistunut arvaus ei tästä kovin kauaksi mene. Hän on raskaan sarjan ottelija, mutta jotenkin näyttää, että hän (ja samalla koko työväenliike) pystyy lähinnä torjumaan ja repimään rikki vastustajan heittoyrityksiä, mutta ei oikein tahdo saada otetta porvariseuraa edustavasta hikisestä ja liukkaasta vastustajasta.

Ottelijat näyttävät tuntevan toisensa hyvin, liiankin hyvin, he eivät paini keskenään ensimmäistä kertaa. He tietävät mitä toiselta on odotettavissa ja mitä ei. Jonkun katsojan mieleen saattaa hiipiä ajatus, että ei kai kyseessä ole sopuottelu? Kumpikin ottelija ehkä tietää, että ratkaisemattoman eli tasapelin nyhjäämällä pääsee jatkoon (ehkä Euroopan Unioniin, jossa ”presidentin” paikkakin on auki ja ainakin Kelassa Vanhaselle pidetään ovea sepposen selällään).

Samanaikaisesti tapahtuu kuitenkin päänäyttämön ulkopuolella ja osin yleisön katseilta piilossa selätyksiä, jotka eivät ole työväenliikkeelle eivätkä työväen urheiluliikkeelle eduksi. Erityisesti työväenluokkaan kuuluvia selätetään ja syrjäytetään kilpailusta kuin YT-neuvotteluissa ikään katsomon puolelle ja urheilutermein ”laulukuoroon”.

Jotakin esimerkillistä tarttis tehrä juuri päänäyttämöllä eli poliittisella ylätasolla. Kunnon ristivyöheitto tai edes sellaisen yrittäminen saattaisi valpastuttaa ja jopa sähköistää yhä uneliaammaksi muuttuvan katsomon. On olemassa vaara, että katsojat äänestävät jaloillaan. He lähtevät alakertaan ja osa iäkkäimmistä siirtyy sinne ”yläkertaan”, josta ei ole paluuta. Demarit voisivat politiikassaan ottaa esimerkkiä Marko Asellista, tuosta nykyisestä kansanedustajastaan, jonka junttanosto kuubalaisesta vastustajasta (Ascuy) Atlantan olympialaisissa 1996 oli painin propagandaa parhaimmillaan ja herätti tv-kuvan välityksellä ihastusta kautta maailman (ja herättää edelleen internetin välityksellä).

Työväenliikkeen ottelijoilta ovat nyt keinot jotenkin lopussa ja vastustajan suhteen vallitsee neuvottomuus. Tilanne johtaa helposti motiivittomuuteen ja turhautumiseen. Mikä neuvoksi? Löytyisikö tuolta urheilun puolelta mitään ideaa tähän tilanteeseen?

No ainakin sellainen ohje on olemassa, että silloin kun (poliittinen) liike pysähtyy, kun tulokset eivät parane, niin silloin on lähdettävä etsimään uusia teitä. On myönnettävä, että (samoin kuin jalkapallossa ja painissa) entisenkaltainen junnaaminen ja vastustajan yritysten pelkkä rikkominen ei riitä. On kehitettävä liikettä ja ratkaisut löytyvät pelkän voiman ja jokapäiväisen puurtamisen lisäksi ja ohella uusien oivallusten, tiedon, tekniikan, ja taidon osa-alueilta.

Tartuttava kirjaan

Olisikohan työväenliikkeen tämän hetkisessä tilanteessa pysähdyttävä miettimään hetkeksi toimintansa teoreettista puolta, sanotaan nyt vaikka liikkeen peliteoreettista asetelmaa? Rohkenen ottaa esimerkin omalta (vaatimattomalta) osaltani samalla kun yritän välttää leikillänikään tuomasta esiin omaa osuuttani minään ”besserwisserinä”.

Joka tapauksessa minulla on nuoresta pitäen ollut taipumus etsiä ulkopuolista tietoa eli eräänlaista ”teoriaa” edessä olevien käytännön ongelmien ratkaisemiseksi. Kun minut aikoinaan kauan sitten 17-vuotiaana valittiin Vaajakosken Kuohun miesten jalkapallojoukkueen vasemmaksi tukimieheksi (ja siitä lähtien minä kai olenkin ollut ”vasemmalla”), niin minä pelikavereiden tietämättä lainasin paikallisesta kirjastosta jalkapalloa koskevia asiantuntijoiden opaskirjoja.

Noista kirjoista minulle selvisi mm. se, että joissakin jalkapalloseuroissa saatetaan toimia niin, että tukimiehen (nykyisen keskikenttäpelaajan) paikalle valitaan pelaaja, jolle ei oikein mitään muuta paikkaa keksitä. Totuus oli kuitenkin noiden oppaiden mukaan, että tukimiehet muodostavat joukkueen selkärangan ja että heiltä vaaditaan kaikkein eniten esim. juoksukestävyyttä (koska heidän on osallistuttava sekä hyökkäyksen että puolustuksen tukemiseen).

Tukimiehen paikalla pelatessani havaitsin, että silloin kun joukkueella meni jotenkuten hyvin, silloin tukimiehiä ei sen kummemmin noteerattu, sanottiin vain, että ihan hyvinhän te siellä panitte kampoihin. Mutta silloin kun joukkueella alkoi mennä huonommin (ja Kuohullakaan ei läheskään aina mennyt hyvin) hyökkääjät alkoivat tappion uhatessa valitella, että tukimiehet eivät tue tarpeeksi hyökkäyksiä, vaan makaavat puolustuksessa kun taas puolustajat alkoivat puhista, että tukimiehet seikkailevat liian korkealla hyökkäyspäässä ja jättävät puolustuksen avoimeksi vastustajan hyökkäyksille.

Vastaavan ilmiön havaitsin myöhemmin poliittisessa toiminnassa. Niin kauan kuin poliittisella liikkeellä menee jotenkuten hyvin, meitä liikkeen ”tukimiehiä” eli hyökkäysketjun takana välittömästi häärääviä pelaajia (yritän viimeiseen saakka välttää sanaa ”pelureita”) ei niin erityisemmin noteerata (eikä ehkä ole syytäkään). Sanotaan vain jotain sellaista, että ”sinullakin oli ihan fiksuja ajatuksia siellä seminaarissa” jne. Mutta silloin kun poliittisella liikkeellä menee huonommin (ja SKP:lläkään ei läheskään aina ole mennyt hyvin) meihin tukilinjan pelaajiin saatetaan luoda ”mitäs miehiä te oikein olette?”- katseita.

Kuohussa minä opin, että jos ryhtyy kaikkia kanssapelaajien neuvoja ja toivomuksia täyttämään, niin tukimiehen paikalla voi huoleti juosta itsensä näännyksiin jo paljon ennen peliajan päättymistä, jopa ennen puoliaikaakin. Tukimiehelle annettava kultainen ohje niin futiksessa kuin politiikassakin on tämä: pelaa oma itsenäinen pelisi kanssapelaajiasi unohtamatta, mutta älä yritäkään toteuttaa kaikkia heidän toiveitaan ja ”toivomuksiaan”.

Politiikkaan siirrettynä tämän voisi ilmaista siten, että työväenliikkeen riveistä pitäisi löytyä enemmän paitsi omilla aivoillaan ajattelevia pelinjohtajia myös tukimiehiä, jotka uskaltavat pelata itsenäistä (ei itsekästä) peliään ja olla suuntaamatta keskityksiään ajattelemattomasti aina samoille vanhoille guruille näiden vähänkin vinkatessa siihen suuntaan että ”Hei pallo tänne päinI”. Kuohussakin Hovilan Roopen pää oli hyvin usein tarjolla vastustajan maalin edustalle annettaville keskityksille, mutta minä aloin syötöilläni tavoitella yhä useammin myös nuoremman eli oman ikäluokkani Reijo Bastmanin lapikasta, josta lähtikin välillä sellainen kanuuna, että suhina kuului.

Tästä eteenpäin

Voi hyvä tavaton sentään! Minun pitäisi vastata kysymykseen, miten paikoilleen pysähtynyt poliittinen liike eli tämän päivän Suomen vasemmisto saadaan liikkeelle ottamalla esimerkkiä urheilusta ja minä viivyn yhä 1950-luvun jälkipuolen Vaajakoskella. Tämä on kuin unta. Urheilutalon viereisellä syksyisellä urheilukentällä on menossa jalkapallo-ottelu, ottelun viimeiset vaiheet. Vieraileva joukkue painaa päälle kuin yleinen syyttäjä (myös tuleva valtakunnan tason syyttäjä Ritva Santavuori on kotoisin tältä samalta paikkakunnalta).

Kuohun vihreäpaitaisen joukkueen pelaaja numero 6, 19-vuotias vasen tukimies Seppo Ruotsalainen saa pallon haltuunsa. Hän tietää, että ottelun viimeiset sekunnit ovat käsillä. Hän purkaa vastustajan paineen vetämällä vasurillaan pitkän kaaripallon viistosti yli kentän Savonmäen puoleista kulmausta kohti. Sorsaparvi, joka vierailevan joukkueen pitkän painostusjakson aikana on rohjennut asettua pelikentän vastakkaiseen, pelaajista tyhjäksi jääneeseen päätyyn kerääntyneeseen isokokoiseen vesilammikkoon, pyrähtää lentoon tukimiehen voimalla lähettämän pallon tieltä. Erotuomarin pilli soi ottelun päättymisen merkiksi.

Kun hengitykseni on ottelun (ja monen muun ottelun) tiimellyksen jälkeen tasaantunut totean, että sekä pysähtyneen poliittisen liikkeen että tuloskehityksessä pysähtyneen urheilijan (urheilujoukkueen) eteenpäin menemiseksi on syytä kiinnittää vahvaa huomiota toiminnan teoreettiseen puoleen. On olemassa sekä urheilun että politiikan teoria, siis teoreettinen näkökohta, jonka avulla yksin voidaan paljastaa asioiden sisäinen todellisuus. Eli kuten Kyllösen Joppe joskus kauan sitten puolileikillään sanoi: jokaisella otteella on vastaotteensa. Se on totta. Siitä on lähdettävä. Fyysisesti ja henkisesti vahvempi osapuoli kääntää otteen edukseen.

Niin urheilussa kuin politiikassakin on välttämättä pystyttävä yhdistämään toisiinsa teoria ja käytäntö. Tätä mietin kun ajatuksissani yhä kuljen urheilukentältä urheilukassi olkapäälläni varjoisten puiden ali kohti Wesmannin mäkeä, kohti kotia, jota ei enää ole. Vai onko? - Aina.

Yleisemmällä tasolla väitän, että Suomen työväenliike on tällä hetkellä (v. 2009) ratkaisevasti unohtanut tärkeimmän teoreetikkonsa Karl Marxin. Se on samaa kuin jos jalkapallojoukkueen pelaajat unohtaisivat jalkapallon peliteorian tai kokeneen valmentajansa peliteoreettiset neuvot. Menkääpäs unohtamaan Pasi Rautiaisen neuvot, niin kuulette minkälaisen ryöpytyksen saatte!

Minä väitän, että ilman Marxia työväenliike ei pääse eteenpäin nykyisestä kriisistä. Ilman marxismia ei ymmärretä, mitä tämän hetken taloudessa ja yhteiskunnassa tapahtuu. Mitä nopeammin ja mitä laajemmin tämä ymmärretään työväenluokan keskuudessa, sitä selkeämpi on työväenliikkeen poliittinen eteenpäin meno.

Omalta osaltani olen kirjoittanut viime aikoina joitakin keskeisiä Marxin talousteoriaa analysoivia artikkeleita. Niihin voi tutustua tässä blogissani osiossa ”Marxilaisuus”. Samoin kuin aikoinaan yritin omalta vaatimattomalta osaltani kohottaa kirjatietoon nojautuen jalkapalloseurani peliteoreettista taitoa, yritän nyt (mm. tässä blogissani) marxilaista teoriaa analysoimalla edesauttaa työväenliikettä eteenpäin sen käymässä poikkeuksellisen vaikeassa kamppailussa. Tsemppiä!

Seppo Ruotsalainen 22.10.2009