Olen syntynyt vuonna 1938 Kemissä, ”punaisessa kaupungissa”. Vierailuni tuossa pienessä pohjoisessa kaupungissa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä olin vain vähän yli vuoden ikäinen kun siirryin vanhempieni mukana isäukon synnyinseuduille Pohjois-Savoon, Lapinlahden seutuville. Opin ensimmäisenä kotimaisena kielenäni leveän Savon murteen, joka taitaa vieläkin ajoittain vilahdella puheessani, vaikka sitä on koulunkäymisellä ja sivistystä päähän pänttäämällä yritetty hangata pois. ”Liiallisella koulun käyttämisellä on pilattu hyvä työmies”, kuten kansanomainen sanonta kuuluu.

Sota-aikaan osunut Savon vierailuni jäi sekin lyhyeksi . Muistikuvani tuolta ajalta ovat katkelmallisia. Jossakin Aisomäessä muistan nähneeni aitauksessa hevosia, jotka nousivat takajaloilleen ja minä pelkäsin niitä. Peltosalmella painuimme ilmahälytyksen aikana lepikkoon ja siellä piti olla aivan hiljaa. Nerkoolla sijaitsevan kotimökkimme pihalla muistan odottaneeni ja toivoneeni, että viereisen maantien mutkaan ilmestyisi isäukkoni, tuo pitkänhuiskea sotilaan asussa kävelevä mies, ja tulisi tietä pitkin taas kotiin. Vihdoin hän sitten tulikin eikä enää lähtenyt ja niin me olimme kaikki taas yhdessä

Olin viisivuotias kun perheemme muutti leveämmän leivän toivossa etelää kohti, nyt Jyväskylän tuntumaan. Vietin lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni Vaajakosken teollisessa yhdyskunnassa. Jonkinlainen saavutus omalta osaltani oli, että työläisperheen jäsenenä pääsin oppilaaksi paikalliseen keskikouluun joka sittemmin muuttui yliopistoon johtavaksi oppikouluksi. Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1958. Armeijan käytyäni muutin Helsinkiin, jossa aloitin opiskeluni yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Valmistuin valtiotieteen kandidaatiksi 1964, lisensiaatiksi 1972 ja tohtoriksi 1978.

Työurani oli lyhykäisyydessään sellainen, että yliopistosta valmistuttuani työskentelin verovirastossa tarkastajana 1960-luvun puolivälistä 70-luvun alkuun. Suoritettuani työn ohessa lisensiaattitutkintoni, sain pariksi vuodeksi Suomen Akatemian myöntämän tutkimusassistentin toimen väitöskirjatyöni valmistelua varten. Vuoden 1976 alussa minut kutsuttiin Metallityöväen Liiton sosiaali- ja työsuojeluosaston osastosihteeriksi (osastopäälliköksi) liiton keskustoimistoon. Sieltä siirryin vuonna 1980 Kansaneläkelaitokseen sosiaaliturvan tutkimuslaitokselle, missä toimin tutkijana ja viimeiset vuodet erikoistutkijana vuoteen 2003, jolloin jäin eläkkeelle.

Toimin ammattiyhdistysaktiivina senkin jälkeen kun siirryin Metallista Kelaan. Kelassa olin pitkään mm. YT-valtuutettuna kahdella suurehkolla osastolla. YT-tehtävät ”häiritsivät” jossakin määrin tutkijan tehtävääni (vai oliko se päinvastoin?), mutta ammattiyhdistystehtävissä sain paljon lisätietoa ja kokemusta työelämän kiemuroista ja nyt Kelassa myös toimihenkilöiden touhuista kun aikaisemmin olin toiminut teollisuustyöväen parissa.

Tutkijauraani liittyvästä tutkimustoiminnasta voin mainita seuraavia julkaisuja:

Pro gradu-työni (1964) käsitteli sosialistisia puolueita Yhdysvalloissa.

Lisensiaattityöni nimi oli ”Sosiaaliturvapolitiikan vaikuttimet, perustelut ja kehityssuunnat marxilaisen yhteiskuntateorian valossa” (1971).

Väitöskirjatyö: ”Piirteitä työväenluokan asemasta kapitalismissa” (1978).

Suomalaisen eläketurvan sosiaalipoliittiset perusteet (yhdessä Pauli Niemelän kanssa). Kansaneläkelaitos 1983.

Työnarvoteorioiden tausta (Tutkijaliitto 1985).

Sosiaaliturvapolitiikan teoria eri aikakausina (Kansaneläkelaitos 1988, 1996).

The Social Dimension as a Part of the European Integration Process (The Social Insurance Institution, 1995).

Työttömyys ja työttömyysturva (Kansaneläkelaitos 1998).

Syrjäytyminen – Syrjäyttäminen (TA-Tieto Oy, 2005).

Olen lisäksi kirjoittanut useita marxismin teoriaa koskevia artikkeleita, joita on vuosien mittaan julkaistu marxismia käsittelevissä kokoomateoksissa. Viimeisin tämän tyyppinen kirjoitukseni ”Talouden tsunami ja sosialismi” on juuri ilmestynyt kirjassa ”Nykyinen kriisi ja Marx” (TA-Tieto Oy, 2009).

Erillisenä vihkosena vuonna 2008 julkaistu laaja artikkelini ”Vieraantunut ja luovutettu työ” (julkaisija Demokraattinen Sivistysliitto) on luettavissa tässä blogissani ”Marxilaisuus”-osiossa.

Olen myös kirjoittanut suurehkon määrän yhteiskunta- ja sosiaalipoliittisia sanomalehtiartikkeleita lähinnä työväenlehtiin, aluksi Kansan Uutisiin, nyttemmin jo parinkymmenen vuoden ajan Tiedonantajaan. Olen myös melko innokas mielipidekirjoittaja ja mielipiteitäni on vuosien ja vuosikymmenten aikana ilmestynyt myös Helsingin Sanomien mielipidesivulla.

Olen toiminut Demokraattisen Sivistysliiton (DSL) puheenjohtajana yhtäjaksoisesti parikymmentä vuotta (lieneekö hyvä vaiko paha ettei miestä vielä ole vaihdettu siihen tehtävään). Sivistykseen ja tutkimukseen liittyvät asiat kiinnostavat minua joka tapauksessa melkoisesti. Kaunokirjallisuuden osalta joudun valittamaan samaa asiaa kuin niin monet muutkin eli ajan puutetta. Jossakin vaiheessa aloin lukea lähes yksinomaan runoja ja runoteoksia. Proosateosten lukeminen tuppasi jäämään kesken, sen sijaan jokaisen runon läpilukeminen toi tyydytyksen tunteen siitä, että jotakin oli saanut suoritetuksi loppuun.

Suomalaisen runouden kaksi kärkinimeä ovat mielestäni Eino Leino ja Pentti Saarikoski. Molempien ajattelun terävyyttä on pakko ihailla. Tällä istumalla muistan Saarikosken sanoneen jossakin runossaan jotenkin siten, että ”Täällä tehdään kaikki voitava / että saataisiin ihminen kaipaamaan täältä pois”.

Tuossa säkeessä on kiteytetty äärimmäisen lyhyesti ihmisen vieraantuminen toisesta ihmisestä (teema jota Karl Marx käsitteli erityisesti nuoruuden teoksissaan) ajateltiinpa nykyhetkellä vaikkapa koulu- ja työpaikkakiusaamista dramaattisine seurauksineen (kouluampumiset) tai vanhusten kohtelussa ilmenevää epäinhimillisyyttä. ”…kaikki voitava, että saataisiin ihminen kaipaamaan täältä pois” – laittamattomasti sanottu.

Musiikin kuuntelu kiinnostaa meikäläistä varmaankin saman verran kuin keskiverto suomalaista. Klassinen musiikki tunkeutui ensimmäisen kerran voimakkaammin tietoisuuteeni syksyisenä päivänä oppikoulun kahdeksannella luokalla kun kuuntelimme luokkahuoneessa keskusradiosta välitettyä Sibeliuksen musiikkia. Eräs jakso siitä koski musiikkia Shakespearen näytelmään ”Myrsky” ja äkkiä siinä pulpetissa istuessani tajusin, että myrsky valitti ja vinkui meidän luokkahuoneessamme. Ymmärsin tuolloin, että musiikilla, siis muullakin kuin ”Lauantain toivotuilla levyillä” voi ilmaista asioita, jopa aivan konkreettisia sellaisia.

Edellä mainitun tilaisuuden päätteeksi luokanvalvojamme Hilkka Hakala sanoi meille kyyneleet silmissä, että ”muistakaa sitten aina, että te olitte silloin kahdeksannella”. No minä ainakin olen tähän saakka muistanut, että Sibelius kuoli tuolloin syksyllä 1957, jolloin me olimme oppikoulun kahdeksannella luokalla eli abiturientteja.

Sibelius ei kuitenkaan jostain syystä kuulu suosikkisäveltäjieni aivan terävimpään kärkeen. Ehdoton säveltäjäsuosikkini on Beethoven. Hänen sinfonioitaan voisi vaikka syömättä kuunnella kuinka pitkään tahansa, mutta rajansa kaikella. Beethovenin jälkeen suosikeistani seuraavaksi taitaa nousta Tsaikovski, sitten Mozart…

Kun edellä viittasin Lauantain toivottuihin levyihin, en tehnyt sitä aliarvioivassa mielessä. Päinvastoin. Nuo levyt olivat sodan jälkeen ainakin työläisperheissä työviikon päätteeksi monille mielialan nostattajia ja jopa toivon herättäjiä. Yhä vieläkin ne nostattavat ikääntyneemmissä ikäluokissa nostalgisia muistoja. Niinpä ”Hiljainen kylätie” muistuttaa meitä ajoista, jolloin jätimme usein kaihoisin mielin kotikylämme taaksemme (monessa tapauksessa lopullisesti) ja siirryimme muuttovirran mukana kohti suurempia asutuskeskuksia ja kohti ”suurta maailmaa”. Eikö se ole jotenkin sydäntä koskettavaa kun Metro-tytöt laulavat, että ”Se oli silloin mutta nyt/ sydämes’ lienee kylmennyt/ kylätie on hiljainen/ niin hiljainen”.